Kirjastoja kuuntelemassa, osa 2: Vihdin kirjastossa rämisee

Sisätilojen äänimaisemia tutkittaessa on hyvä ottaa huomioon kolme seikkaa. Ensinnäkin se, että ääniympäristö muotoutuu rakennetussa tilassa, joka koostuu seinistä, kulkuväylistä, istutuksista, huonekaluista, päällysteistä, heijastavista pinnoista, väliovista, teknologiasta ja tilassa tapahtuvasta toiminnasta. Toiseksi se, että kuulemme ääniä tässä materiaalisessa, fyysisessä ympäristössämme, mutta ymmärrämme sen merkityksinä. Ääni on kommunikaatiota. Ajattelevina olioina ihmiset toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja muokkaavat siinä samalla omaa olemistaan. Kolmanneksi se, että ääniympäristöä voi ohjata ja muokata, mutta sitä ei voi pysäyttää. Äänimaisema koostuu aina siinä toimivien ihmisten ymmärryksestä ja odotuksista, ja itsestään selvästi se muuttuu jatkuvasti ajan kanssa.

Millainen sitten on hyvä yleisen kirjaston äänimaisema? Olisiko olemassa jonkinlaista keskivertoäänimaisemaa, joka tyydyttäisi kaikkia, kirjastossa asioivia ja siellä työskenteleviä? Vai pitäisikö miettiä mikä olisi ihanneäänimaisema? Olisiko yhden ihanne myös toisen ihanne? Kysymystä voi lähestyä kuuntelemalla ensin miltä kirjastossa itse asiassa kuulostaa.

Aloitetaan Vihdin kirjastosta.

Vihdin kirjaston pohjapiirros ja äänityspisteet 10.2.2016.

Vihdin kirjaston pohjapiirros ja äänityspisteet 10.2.2016.

Vihdin ryhmätyötilassa eli lukusalissa on keskittynyt tunnelma. Parikymppiset opiskelevat, yksi naputtelee muistiinpanoja kannettavaan tietokoneeseen. Yksi lukijoista hönkäilee kuin ajattelemisen paineen alla. Keskittyminen saa haukottelemaan. Kuulakynät naksuvat, alleviivauskynien korkkeja availlaan. Sivujen kääntelyn tahdista kuulee syventymisen tason, selaillaanko, kerrataanko, vilkuillaanko otsikot? Samoin ääni kertoo opuksen koon: onko kyseessä kirja vai lehti. Ulkoa kantaa ohiajavan auton ääni. Ilmanvaihto peittää alleen pienimmät äänet ja auttaa keskittymään.

Palautusautomaatti, tässä vasta rytmikäs kone. Ritiläseinän takana, mutta akustisesti eristämätön automaatti rullaa liukuhihnansa käyntiin, palautus kerrallaan. Se piippaa kirjojen viivakoodeja ja tulostaa asiakkaalle pyydettäessä palautustositteen. Surinaa, vingahtelua, naksahtelua ja lopulta kolahtelua kuuluu, kun kone ohjaa kirjan liukuhihnalta oikeaan lajitteluhyllykköön, johon kirja vapaasti liukuu ja kopsahtaa pinoon. Kaipaakohan kone pientä huoltoa?

Musiikkiosastolla, toisessa kerroksessa sade taputtelee pitkää ikkunaa. Olen osastolla yksin. Alhaalta kuuluu lapsiasiakkaiden neuvottelua ja ulkoiluvaatteiden aiheuttamaa rahisevaa askellusta. Tässä kuulee selvästi, miten koko kirjasto on itse asiassa yhtä suurta akustista tilaa lukusaleja lukuun ottamatta.

Alatasanteen rampin vieressä, kirjahyllyjen välissä seistessä, korvat ovat jo lähellä toisen kerroksen nuortenosastoa. Kourallinen tyttöjä esittelee toisille jumppa- tai tanssiliikkeitä sukkasillaan, kannustavat ja hihittelevät toisilleen. Ääni kantaa kirjastotilassa kauas. En usko, että tytöt huomaavat aiheuttavansa ääntä koko tilaan. Hämmästelen tilan akustiikkaa. Tyttöjen iloisuus hieman tarttuu.

Lehtilukusalissa sade rummuttaa ikkunaa. Jokunen päivälehti on vielä broadsheet-kokoinen: sivunkääntö ottaa aikansa. Katsekontaktia vältellään, aivastusta pidätellään. Tuolinjalat päästävät kitkaisan narskahduksen, kun niitä siirrellään ja etsitään parempaa lukuasentoa. Jossain tilan ulkopuolella soi kännykkä. Lukijakunta on iäkästä: sateen ropina peittää raskaimmat hengitykset alleen. Äänityksen lopussa siirryn ulos lukusalista avaraan keskussaliin ja metalliovi kopsahtaa kiinni. Ovessa on kännykän kuva ja raksi sen päällä.

Kirjojen hyllyttäminen on äänekäs ja loppua kohti dramaattisesti voimistuva tapahtumasarja. Keskeisenä elementtinä on metalliset ritiläkärryt, jonka korit alkavat kirjojen vähetessä tärisemään kun niitä työnnetään nappulapäällysteisellä muovimatolla alas ramppia. Kirjastonhoitajalla on kova työ saada operaatio päätökseen ilman suurempaa häiriötä, joskin se taitaa olla tällä kalustolla saavuttamaton toive. Tästä keskustellaan äänityksen lopussa.

Äänimaisematutkimuksessa äänellisen ympäristön kokonaisuus voidaan jakaa erilaisiin osiin riippuen äänten kommunikatiivisesta luonteesta. Perusääniksi kutsutaan sellaisia ääniä, jotka ovat toistuvia ja informaatioarvoltaan vähäisiä. Tyypillisiä esimerkkejä näistä ovat usein koneellisen ilmanvaihdon aiheuttama humina, jatkuva puheensorina, jonka lauseista ei saa selvää, toistuvat askeleet, liikenteen humina ja kaikenmoiset äänilähteiltään epäselvät, ennakoivat ja kiinnostusta herättämättömät pienet äänet. Kun äänimaisema koostuu pääosin perusäänistä sitä usein kuvaillaan rauhalliseksi, kokonaisäänentason ollessa matalalla joskus jopa hiljaiseksi.

Vihdin kirjaston perusäänitaso toimii kohtalaisesti eri tiloissa, mutta ongelmaa henkilökunnalle ja asiakkaille tuottaa moni akustinen, toiminnallinen ja sosiaalinen seikka. Tästä kertovat asiakkaat palautteissaan ja henkilökunta heitä haastatellessani. Akustisia ongelmia voidaan lieventää puuttumalla rakenteisiin. Toiminnallisia ongelmia voidaan poistaa tilasuunnittelulla, tiedottamisella ja johdonmukaisella aikataulutuksella. Sosiaalisia ryppyjä voidaan silotella asiakkaita kuuntelemalla, yhteisistä säännöistä sopimalla ja niitä noudattamalla. Kysymys kuuluu edelleen: millainen olisi hyvä yleisen kirjaston äänimaisema? Ja millainen se olisi Vihdin tapauksessa? Kenen mieltymysten tai toiminnan mukaan äänimaisema tulisi arvioida?

* * *

Meri Kytö toimii musiikintutkimuksen tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa ja on erikoistunut kaupunkiäänimaisemien tutkimukseen.