Akustiikka on päivän sana

Monesti kun tiloja ja rakennuksia suunnitellaan, mietitään, mitä tilassa tehdään ja minkälainen kalustus siellä tulee olla. Tarvitaanko lokoisia nojatuoleja kohtaamisiin, onko kokousvarustus tarpeen, piristetäänkö tilaa pienillä taideteoksilla seinillä, mitä värejä käytetään. Tämä on kuitenkin vain yksi näkökulma, kun toimivaa tilaa suunnitellaan. Toinen näkökulma voisi olla valo ja luonnollisen sellaisen hyödyntäminen valaistuksen hoitamisessa. Mutta on vielä ainakin kolmas näkökulma. Sellainen, joka usein unohtuu visuaalisesti lahjakkailta suunnittelijoilta: ääni.

Kirjaston ääni

Ääniä syntyy aina, kun jotakin tehdään, myös kirjastossa. Kunnallisten kirjastojen käyttötavat ja palvelut, sekä niistä syntyvät äänet, ovat kehittyneet paljon viime vuosikymmeninä. Eivätkä vain kehittyneet, vaan niitä on tullut paljon lisää, kun toiminta on laajentunut yhteiseen tekemiseen esimerkiksi työpajojen ja tapahtumien muodossa sekä äänellisen kulttuurin muuttuessa.

Monista kirjastoista on muutosten myötä tullut hälyisiä ja rauhattomia, sillä tilan akustiikkaa eli vaikutusta ääneen ei ole muokattu nykyiseen tilanteeseen sopivaksi. Projektissa Kirjaston ääni – yleisten kirjastojen muuttuva äänimaisema tähän ilmiöön tartuttiin ja selvitettiin, miten kirjastotilojen akustiikka oikeastaan liittyykään niihin henkilökunnan ja asiakkaiden kokemuksiin äänen häiritsemisestä. Aalto-yliopiston opiskelijana tein diplomityönäni tätä varten lukuisia mittauksia hankkeen viidessä tutkimuskirjastossa: Espoon Entressessä, Helsingin Malmilla, Vihdissä, Lappeenrannassa ja Seinäjoen Apilassa.

Tutkittujen kirjastojen yleiset akustiset ongelmat voidaan jakaa viiteen ryhmään: äänen leviäminen lasten- ja nuortenosastoilta muualle kirjastoon, äänen leviäminen kerroksesta toiseen, taustaäänitaso, jälkikaiunta ja ääneneristys. Tilasta riippuen toki jotkin näistä saattoivat selvästi korostua ja jokin ei ollut ongelma juuri tietyssä kirjastossa. Näitä ominaisuuksia mitattiin kuitenkin mahdollisuuksien mukaan kussakin kirjastossa, sillä tavoitteena oli vertailemalla selvittää, näkyykö jonkin mainitun ongelman läsnäolo tai puuttuminen mittaustuloksissa. Tuloksia verrattiin myös soveltuvin osin saatavilla oleviin suosituksiin, jolloin subjektiiviset havainnot saatiin yhdistettyä objektiivisiin akustiikan ohjeisiin. Lisäksi tutkittiin kuuntelukokeen avulla henkilökunnan mieltymyksiä erilaisiin akustisiin ympäristöihin.

Selvästi suurin osa mittaustuloksista tuki hyvin yllämainittujen ongelmien olemassaoloa: suosituksista poikettiin tai ne täytettiin vain vaivoin, kun jokin ongelma oli mainittu kyseisen kirjaston kohdalla. Kuuntelukoe puolestaan osoitti, että eri ihmiset pitävät erilaisista akustisista ympäristöistä kirjastossa. Yhdelle kaiunta ja sen myötä hieman epäselvempi puhe on olennaisempaa kuin toiselle tärkeä kaiunnattomuus, vaikka usein puheesta saa tällöin useammin selvää. Ratkaisujen lähtökohtana oli kuitenkin kaikkien havaittujen ongelmien poistaminen, sillä onhan sekä hiljainen puhe että kaiuton ääniympäristö todennäköisesti kaikkien mieleen.

* * *

Seuraavaksi lyhykäisesti havaintoja kustakin tutkimuskirjastosta. On tärkeää muistaa, että kaikissa kirjastoissa on myös paljon hyvää, vaikka alla onkin listattu lähinnä havainnot kunkin kirjaston akustisista ongelmista. Epätoivoon ei siis kannatakaan vaipua vaan sen sijaan voi ottaa härkää sarvista ja pohtia lopuksi annettuja neuvoja tilanteen parantamiseksi!

Entressen kirjastossa Espoossa asiat olivat suurelta osin hyvin. Lastenosaston sijainti on sellainen, että äänen kuulumista lähiympäristöön on vaikeaa estää, mutta kirjastosta löytyy myös rauhallisia paikkoja työskennellä sekä yksin että yhdessä. Nuortenosasto on sopivasti omassa siivessään, jolloin nuoretkin varmasti tuntevat sen paremmin omaksi tilakseen ja viihtyvät siellä. Entressessä ei myöskään kaikunut liikaa, mutta taustaääni oli hieman liian hiljaista.

Näykymä Entressen kirjaston aulasta.

Näykymä Entressen kirjaston aulasta.

Malmin kirjastossa Helsingissä paljon on laitettu pieneen tilaan, mikä tekee äänen hallinnasta haastavaa. Kirjastossa ei kaikunut suositusarvoihin verrattuna paljon, mutta kokoonsa nähden pääsali oli kaikuisampi kuin toivoisi, ja lisäksi hyvin hiljainen. Lasten ja nuorten kirkkaat äänet myös yltävät suhteellisen pienessä tilassa lähes pääsalin toiseen päähän. Monitoimitilan kauniin ilmavat siirrettävät lasiseinät eivät riitä rauhoittamaan muuta kirjastotilaa, kun lapsilla on satutunti tai kirjailija on tullut esittelemään teoksiaan. Myös lukusalin ääneneristävyys voisi olla parempi lukurauhan takaamiseksi myös silloin, kun muualla kirjastossa on pientä hässäkkää.

Lappeenrannan kaupunginkirjasto on kolmikerroksinen valoisa suuri tila, jossa jokainen kerros kiertää rakennuksen reunoilla edellistä kapeampana. Tämä on visuaalisesti kaunista, mutta äänen kannalta kirjastotila on hankala. Mistä tahansa ääni alkaakaan, jos se pääsee pääsaliin saakka, on sillä vapaasti tilaa kimpoilla ympäriinsä kuin superpallo ja valloittaa kirkkaana perimmäinenkin nurkka myös ylimmästä kerroksesta. Tähän ei auta edes pääsalin hyvällä tasolla oleva taustaäänitaso, mutta onneksi lasten- ja nuortenosasto on erittäin hyvin sijoitettu matalampaan omaan tilaansa, joka on mahdollista sulkea ovella. Pohjakerroksessa lukutilan sijoittaminen aulan ja musiikkisalin väliin on toinen erittäin haasteellinen ratkaisu, sillä ääneneristävyys näiden tilojen välillä ei ole riittävä.

Lappeenrannan pääkirjaston avoimia kerroksia parvelta kuvattuna.

Lappeenrannan pääkirjaston avoimia kerroksia parvelta kuvattuna.

Vihdin pääkirjasto on Lappeenrannan tyyliin hyvin avoin, valoisa ja tässä mielessä esteettinen, mutta vastaan kävelevät samat ongelmat äänen hallinnan kanssa. Parvimainen toinen kerros toimii paraatipaikkana sellaiselle äänelle, joka lopulta kuuluu kirjaston joka kolkassa, ja niin kaunis kuin suuri ikkunaseinä onkaan, se on superpallomaisille ääniaalloille jälleen helppo pinta heijastua uudelleen ja uudelleen vaimentumisen sijaan. Tilan koko ja kovat pinnat tarkoittavat myös, että kirjastossa kaikuu todella paljon, vaikka hiljaiseen aikaan siellä voikin olla todella hiljaista. Tämä toisaalta tekee puheesta hankalammin ymmärrettävää jo lyhyillä etäisyyksillä, mutta yleinen äänen taso nousee kuitenkin häiritsevän voimakkaaksi. Tapahtumatilan kanssa on myös painittu pitkään, sillä kunnon seinää ei ole mahdollista rakentaa eikä nykyjärjestely riitä eristämään ääntä käytännössä lainkaan.

Näkymää Vihdin pääkirjaston parvelta.

Näkymää Vihdin pääkirjaston parvelta.

Seinäjoen Apila-kirjasto liitettiin tutkimuskirjastojen joukkoon vertailukohtana, sillä siellä ääni on huomioitu jo suunnittelu- ja rakennusvaiheessa. Apilakaan ei kuitenkaan yksiselitteisesti loistanut hyvällä akustiikallaan pelkkien mittaustulosten perusteella. Pääsali on valtavan korkea ja hiljainen eikä siellä havaittua mittausten pisintä kaiunta-aikaa poista kokolattiamatto tai seinien akustiikkalevytkään. Lasten- ja nuortenosastot eivät ole suljettuja, mutta ne on sijoitettu omiin siivekkeisiinsä niin, että sisäänkäynti on ainoa yhteys tilojen välillä. Jonkin verran ääntä kuitenkin kantautuu myös pääsalin avoimeen tilaan. Ääneneristävyyden puolesta Apilan lukusali oli kuitenkin mitatuista kirjastoista selvästi lähimpänä suositusarvoa. Apilan valttina voitaisiinkin tulosten perusteella sanoa olevan osastojen sijoittelu ja muoto. Alueella, jossa äänet kuuluvat monelta eri osastolta, lähinnä kuljetaan paikasta toiseen eikä tällöin vaadita hiljaisuutta. Muuten osastot pitävät äänet itsellään ja antavat työskentely- ja lukualueille oman rauhansa.

Miten tästä nyt sitten selvitään?

Monessa kirjastossa tilanteen parantaminen ei vaatisi kovin monimutkaisia toimia. Ensimmäiseksi ilmastoinnin ääntä voi hiljaisissa kirjastoissa nostaa rohkeasti voimakkaammaksi taustahuminaksi, jotta muiden ihmisten puheet peittyvät sen alle.

Toiseksi akustiikkalevyjä tai akustista ruisketta tulee käyttää kaiunnan hillitsemiseen asennuttamalla niitä kaikille mahdollisille katto- ja seinäpinnoille. Sillä on tilan toimivuudelle niin iso merkitys, että kallis hinta kannattaa maksaa, mikäli mahdollista. Vähemmän kaikuvissa kirjastoissa yksittäisen osaston äänien leviämistä voi vähentää laittamalla akustiikkalevyjä tai muuta mukavan pehmoista peittämään osaa osaston ympäröivistä seinä- ja ikkunapinnoista, jotta muuten superpallona kimpoilevat ääniaallot vaimenisivatkin nopeasti pois. Vastaavasti seinäkkeitä voi laittaa työskentelypisteiden viereen toimimaan muurina äänien hyökkäyksiä vastaan.

Kolmanneksi äänieristykseen hiljaisten ja äänekkäiden tilojen välillä tulisi kiinnittää huomiota. Joka ikinen ilmarako tarkoittaa sitä, että osa äänestä pääsee kulkemaan tilasta toiseen, mikä kirjaston hiljaisten tilojen tapauksessa ei ole tarkoituksenmukaista. Muunneltavilla siirto- ja taittoseinillä saadaan oikein asennettuna jo hyvä lopputulos, kun taas kiinteiden rakenteiden tiivisteet ja paksuus ovat olennaisessa roolissa.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että akustiikka on huomioitu kirjastoissa huonosti. Sen suunnitteluun tulisi kiinnittää huomiota äänimaisemallisten ongelmien estämiseksi ja tilan toimivuuden takaamiseksi äänellisestä näkökulmasta. Iso muutos tarvitaankin asenteessa: akustiikka on tärkeä osa kirjaston käytettävyyttä ja se tulee ottaa osaksi niin uudisrakentamista kuin remontointiakin, niin arkkitehtien kuin rakennesuunnittelijoidenkin toimesta. Peli ei ole kuitenkaan pelattu valmiissakaan kirjastossa, sillä paljon voidaan tehdä myös jälkikäteen. Tärkeintä on uskaltaa ottaa asioista selvää eikä taipua tilan rajoitusten edessä.

Minna Santaholma
Aalto-yliopisto

Kirjastoja kuuntelemassa, osa 2: Vihdin kirjastossa rämisee

Sisätilojen äänimaisemia tutkittaessa on hyvä ottaa huomioon kolme seikkaa. Ensinnäkin se, että ääniympäristö muotoutuu rakennetussa tilassa, joka koostuu seinistä, kulkuväylistä, istutuksista, huonekaluista, päällysteistä, heijastavista pinnoista, väliovista, teknologiasta ja tilassa tapahtuvasta toiminnasta. Toiseksi se, että kuulemme ääniä tässä materiaalisessa, fyysisessä ympäristössämme, mutta ymmärrämme sen merkityksinä. Ääni on kommunikaatiota. Ajattelevina olioina ihmiset toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja muokkaavat siinä samalla omaa olemistaan. Kolmanneksi se, että ääniympäristöä voi ohjata ja muokata, mutta sitä ei voi pysäyttää. Äänimaisema koostuu aina siinä toimivien ihmisten ymmärryksestä ja odotuksista, ja itsestään selvästi se muuttuu jatkuvasti ajan kanssa.

Millainen sitten on hyvä yleisen kirjaston äänimaisema? Olisiko olemassa jonkinlaista keskivertoäänimaisemaa, joka tyydyttäisi kaikkia, kirjastossa asioivia ja siellä työskenteleviä? Vai pitäisikö miettiä mikä olisi ihanneäänimaisema? Olisiko yhden ihanne myös toisen ihanne? Kysymystä voi lähestyä kuuntelemalla ensin miltä kirjastossa itse asiassa kuulostaa.

Aloitetaan Vihdin kirjastosta.

Vihdin kirjaston pohjapiirros ja äänityspisteet 10.2.2016.

Vihdin kirjaston pohjapiirros ja äänityspisteet 10.2.2016.

Vihdin ryhmätyötilassa eli lukusalissa on keskittynyt tunnelma. Parikymppiset opiskelevat, yksi naputtelee muistiinpanoja kannettavaan tietokoneeseen. Yksi lukijoista hönkäilee kuin ajattelemisen paineen alla. Keskittyminen saa haukottelemaan. Kuulakynät naksuvat, alleviivauskynien korkkeja availlaan. Sivujen kääntelyn tahdista kuulee syventymisen tason, selaillaanko, kerrataanko, vilkuillaanko otsikot? Samoin ääni kertoo opuksen koon: onko kyseessä kirja vai lehti. Ulkoa kantaa ohiajavan auton ääni. Ilmanvaihto peittää alleen pienimmät äänet ja auttaa keskittymään.

Palautusautomaatti, tässä vasta rytmikäs kone. Ritiläseinän takana, mutta akustisesti eristämätön automaatti rullaa liukuhihnansa käyntiin, palautus kerrallaan. Se piippaa kirjojen viivakoodeja ja tulostaa asiakkaalle pyydettäessä palautustositteen. Surinaa, vingahtelua, naksahtelua ja lopulta kolahtelua kuuluu, kun kone ohjaa kirjan liukuhihnalta oikeaan lajitteluhyllykköön, johon kirja vapaasti liukuu ja kopsahtaa pinoon. Kaipaakohan kone pientä huoltoa?

Musiikkiosastolla, toisessa kerroksessa sade taputtelee pitkää ikkunaa. Olen osastolla yksin. Alhaalta kuuluu lapsiasiakkaiden neuvottelua ja ulkoiluvaatteiden aiheuttamaa rahisevaa askellusta. Tässä kuulee selvästi, miten koko kirjasto on itse asiassa yhtä suurta akustista tilaa lukusaleja lukuun ottamatta.

Alatasanteen rampin vieressä, kirjahyllyjen välissä seistessä, korvat ovat jo lähellä toisen kerroksen nuortenosastoa. Kourallinen tyttöjä esittelee toisille jumppa- tai tanssiliikkeitä sukkasillaan, kannustavat ja hihittelevät toisilleen. Ääni kantaa kirjastotilassa kauas. En usko, että tytöt huomaavat aiheuttavansa ääntä koko tilaan. Hämmästelen tilan akustiikkaa. Tyttöjen iloisuus hieman tarttuu.

Lehtilukusalissa sade rummuttaa ikkunaa. Jokunen päivälehti on vielä broadsheet-kokoinen: sivunkääntö ottaa aikansa. Katsekontaktia vältellään, aivastusta pidätellään. Tuolinjalat päästävät kitkaisan narskahduksen, kun niitä siirrellään ja etsitään parempaa lukuasentoa. Jossain tilan ulkopuolella soi kännykkä. Lukijakunta on iäkästä: sateen ropina peittää raskaimmat hengitykset alleen. Äänityksen lopussa siirryn ulos lukusalista avaraan keskussaliin ja metalliovi kopsahtaa kiinni. Ovessa on kännykän kuva ja raksi sen päällä.

Kirjojen hyllyttäminen on äänekäs ja loppua kohti dramaattisesti voimistuva tapahtumasarja. Keskeisenä elementtinä on metalliset ritiläkärryt, jonka korit alkavat kirjojen vähetessä tärisemään kun niitä työnnetään nappulapäällysteisellä muovimatolla alas ramppia. Kirjastonhoitajalla on kova työ saada operaatio päätökseen ilman suurempaa häiriötä, joskin se taitaa olla tällä kalustolla saavuttamaton toive. Tästä keskustellaan äänityksen lopussa.

Äänimaisematutkimuksessa äänellisen ympäristön kokonaisuus voidaan jakaa erilaisiin osiin riippuen äänten kommunikatiivisesta luonteesta. Perusääniksi kutsutaan sellaisia ääniä, jotka ovat toistuvia ja informaatioarvoltaan vähäisiä. Tyypillisiä esimerkkejä näistä ovat usein koneellisen ilmanvaihdon aiheuttama humina, jatkuva puheensorina, jonka lauseista ei saa selvää, toistuvat askeleet, liikenteen humina ja kaikenmoiset äänilähteiltään epäselvät, ennakoivat ja kiinnostusta herättämättömät pienet äänet. Kun äänimaisema koostuu pääosin perusäänistä sitä usein kuvaillaan rauhalliseksi, kokonaisäänentason ollessa matalalla joskus jopa hiljaiseksi.

Vihdin kirjaston perusäänitaso toimii kohtalaisesti eri tiloissa, mutta ongelmaa henkilökunnalle ja asiakkaille tuottaa moni akustinen, toiminnallinen ja sosiaalinen seikka. Tästä kertovat asiakkaat palautteissaan ja henkilökunta heitä haastatellessani. Akustisia ongelmia voidaan lieventää puuttumalla rakenteisiin. Toiminnallisia ongelmia voidaan poistaa tilasuunnittelulla, tiedottamisella ja johdonmukaisella aikataulutuksella. Sosiaalisia ryppyjä voidaan silotella asiakkaita kuuntelemalla, yhteisistä säännöistä sopimalla ja niitä noudattamalla. Kysymys kuuluu edelleen: millainen olisi hyvä yleisen kirjaston äänimaisema? Ja millainen se olisi Vihdin tapauksessa? Kenen mieltymysten tai toiminnan mukaan äänimaisema tulisi arvioida?

* * *

Meri Kytö toimii musiikintutkimuksen tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa ja on erikoistunut kaupunkiäänimaisemien tutkimukseen.